Amazonas

Siis HUH! Nyt on kyl takana sellanen seikkailu, ettei ennen oo tullu tehtyä. Oon enemmän rantalomien ystävä, mutta kyllä se pari päivää viidakossa, Amazonilla, meni lepposasti. Elämys ennenkaikkea.

Perjantaiaamuna kello löi 4 ja nakkasin rinkan selkään (kiitos lainasta kuuluu Kajalle.) Treffattiin tytsyjen kanssa kentällä. Tää oli jo siinä mielessäkin toisenlainen reissu, että nyt ei ollu tuttua ja turvallista Kajaa mukana. Lähdin matkaan kolmen mimmin kaa, jotka on kans mein yliopistolta (2 itävaltalaista: Sarah ja Simone ja 1 saksalainen: Lea). En kauheen hyvin tuntenut aikaisemmin, muutaman sanan heittänyt tunneilla. Mutta ei muutakun reissuun, ja tutustumaan tyttöihin paremmin! Niinhän sitä sanotaan et reissussa sitä tutustuu ihmisiin parhaiten.

Matka starttas kohti Iquitosin kaupunkia Peruvian Airlinesin siivettämänä. Ite olin ihan tööt ja nukuin valehtelematta koko lennon, siitä asti kun siihen penkkiin istuin ja aina siihen asti kunnes siitä nousin. Tytöt kerto, että oli ollu pahin turbulanssi ikinä mitä ne oli kokeneet tähän mennessä. Osa matkustajista oli siellä lietsonut paniikkia ja lentoemännätkin pyöri kun puolukka jossain. Ei mitään, Mimma ottaa unta palloon. Jälkeen päin kuultiin, että kaikki lennot Limasta Iquitosiin oli peruttu meidän lennon jälkeen. Ohops!

Koneesta noustessa ihana kuuma ja kostea ilma tärähti päin näköö. Hiki alko valua ihan solkenaan. Meitä oltiin kentällä vastassa, koska oltiin varattu heti alkavaksi 4 seuraavaa päivää sademetsässä, keskellä viidakkoa. Hitler otti meidät vastaan ja lähdettiin kohti satamaa, josta vene starttaisi Amazonille. Siis kyllä, yksi meidän oppaistamme oli nimeltään Hitler. Ihan oikealta nimeltään. Se on ihan perusnimi täällä päin. Vaihtariporukalla ollaan saatu hyvät naurut monesti. Ollaan tultu siihen tulokseen, että perulaiset on halunnut nimetä lapsensa historiasta kuuluisan henkilön mukaan, mutta ollut niin laiskoja, että ei lukenut historiaa ihan loppuun asti - siksi Hitler. :D :D :D :D

Matkalla satamaan ohitimme Iquitosin keskustan. Se on ihan oma maailmansa, ja niinhän se onkin, kirjamellisesti. Iquitos on maailman suurin kaupunki, jonne ei pääse maantietä pitkin lainkaan. Täytyy turvautua lentokoneeseen tai sitten laivaan (Amazonjoki on Atlantilta Iquitosiin asti purjehduskelpoinen, HUOM 3400km), siellä sijaitsee jopa valtamerisatama. Siellä ei huipannut korkeus päästä, kun kaupunki sijaitsee vain reilu satametriä merenpinnasta. Mutta todellakin, katukuvasta tuli hieman mieleen Aasia, siellä oli kaikilla mopo ja mototaxeja sitäkin enemmän! Autoja juurikaan ei näkynyt. Kulkukoiria oli joka lähtöön, teki ihan pahaa katsoa niitä, kun karvat oli tipotiessään ja nahkaa koristi vaaleanpunainen väri. Ei ollut ihan terveennäköistä. Siellä ne hikoili auringossa ja kaikista näkyi päällepäin, että nyt on kyllä tautia liikkeellä. Mitä lähemmäksi satamaa mentiin, sitä likaisempaa oli. Siis huh huh, sitä saastan määrää! Roskat kadulla, haisee suoraan sanottuna oksettavalta, koirat tonkii roskista ruokaa, lapset lenkkii keskellä jätteitä - oltiin keskellä ihan toisenlaista maailmaa. Jopa Lima tuntuu kaiken tän jälkeen puhtaalta ja organisoidulta. Liikennekin oli vielä kaoottisempaa, kuin Limassa. Siellä oli villimeininki, mutta keskellä viidakkoahan se sijaitseekin, eristyksessä muusta maailmasta. :D

Lea ja mää valmiina seikkailuun

Satamassa oli kunnon markkinat, ruokaa ja tavaraa myytiin joka lähtöön. En kyllä sieltä mitään ostanut, sillä lihat ja kalat oli ilosesti pöydällä tarjolla auringon porottaessa ja lämpötilan hipoessa 35C. Meni kyllä ruokahalut siitä hajusta.. Toisin kuin paikallisilla, jotka olivat varta vasten tulleet herkuttelemaan markkinoille.

Paikallisten herkkua

Satamasta hypättiin veneeseen, joka vei meidät Amazon-jokea pitkin n. 2h meidän majapaikkaan, aka lodgeen. Matkalla pysähdyttiin pieneen kylään, jossa päästiin ihmettelemään elukoita. Tavattiin käärmeitä (anakonda), krokodiilejä, kilppareita, syötettiin piraijoita ja paicheja. Paiche on ihan järkkysuuri kala! Ne on makeanveden isompia vonkaleita, kasvaa jopa 3 metrisiks ja painoa saattaa kertyä sellanen 250kg. Niillä ei oo kuulemma hampaita, mutta ei jää kuulemma kun luut jäljelle, jos jonkun raajoista eksyy paichen suuhun. Hetken ihmeteltyä näitä Amazonin kavereita, jatkettiin matkaa. Siinä vaiheessa jo mietitytti hieman astua veneeseen, kun tietää että ketä siellä amazonjoen syvyyksissä asustelee. Plus opas siinä vielä kerto, että amazonjoki on n. 50m syvää sillä alueella millä ajeltiin. Sadekautena vesi nousee vielä jopa 8m. Ja se on muuten paljon! Siinä menikin hetki vaan maisemia ihmetellessä, samalla kun opas kertoi kuinka paikalliset heimot juovat vettä suoraan amazonjoesta, sekä kokkaa että kylpee. Sitten meni aurinko pilveen kun taikaiskusta ja tuuli alkoi puhaltaa. Edessä näkymä meni aivan harmaaksi ja lopulta eteen tuli ihan selkeä raja, kuin seinä, että missä sataa ja missä ei. Ei muutakun seinästä läpi ja pressut alas veneen sivuilta, ettei sade päässyt kastelemaan meitä tai matkatavaroita. Lodgelle päästyämme sade alkoi jo hieman hiipumaan.

Simone

Lodge oli pienoinen järkytys meidän Sarahille, joka on kunnon citygirl Wienistä. Sillä oli ihan erilainen kuva päässänsä, että mihin oltaisiin menossa - all incluse paratiisi resortista omine huoneineen ja kylpyhuoneineen, luxussisustuksella tietenkin. No, mitä nyt voi olettaa, kun maksettiin 100 solia (~27€) yhdestä päivästä. Lodge ei ihan vastannut Sarahin odotuksia, mutta oli meillä palmunlehtikatto pään päällä ja ruokaa saatiin 3krt päivässä, teetä ja kahvia oli tarjolla 24/7. Jaettiin huone kolmen muun reissaajan kanssa ja koko pytingissä oli vaan yks vessa ja yks suihku. Sähköä sai sen verran generaattorin avulla, että kameran akkua sai ladata pari tuntia päivässä. Puhelimessa ei ollut minkään näköstä kenttää tarjolla, tietoakaan wifistä. Sarah oli jo ihan kauhuissaan, kun ei saanut minkäännäköistä yhteyttä perulaiseen poikaystäväänsä. Me muut oltiin ihan rentoutuneita, kun oltiin erossa sosiaalisesta mediasta. Ei ollu paineita mistään ja saatiin olla ihanan tietämättömiä kaikesta mitä maailmalla tapahtuu.

Kuvia meidän lodgelta

Ruokailutila

Köllöttelytila

Mein huone ja Sarah

Omassa punkassa

Tarantella

Joku pienempi kaveri.. vessassa

Mää ja Simone, ja palmunlehtikatto

Tää oli oikeesti iso, kuvasta nyt ei huomaa..

Palaten siihen, kun saavuttiin lodgelle - meille annettiin ruokaa napaan ja tunti aikaa valmistautua viidakkokävelyyn. Ruoka oli muuten aivan mahtavaa! Salaattia, riisiä ja kanaa viidakkotwistillä. Hedelmää jälkiruuaks. Banaanit oli muuten paljon parempia siellä! Tosi makeita, ihan kun karkkia olis vetänyt. En tie miten enää Suomessa pystyn syömään banaania. Ruuan jälkeen meille esiteltiin meidän opas ja kerrottiin hieman päivän ohjelmasta. Meidän opas, kuten muutkin oppaat ovat syntyneet ja viettänyt koko elämänsä viidakossa. Heillä kaikilla oli myös erikoistaidot käärmeidenkäsittelyssä, sillä ne ovat kaikista vaarallisimpia viidakossa ihmisille. Ja käärmeet kuulemma osaa hypätä. OMG. Jaguaareja ja puumia ei kauheesti kuulemma näy..

Meille annettiin saappaat lainaan ja ONNEKS meillä kaikilla oli mukana omat sadeviitat, koska niitä niillä ei olis ollu meille antaa. Pientä tihkusadetta vielä putoili taivaalta, niin vedettiin viitat niskaan ja eikun syvemmälle viidakkoon! (Paitsi Sarah, joka koki shokin hetkiä, jäi lodgelle köllimään.) Heti pari askelta käveltyämme lodgelta opas pysähtyi kuuntelemaan ja katsomaan puunlatvoja, me tytöt ei kuultu yhtään mitään ja ihmeteltiin, et mitäs nyt, kun ei siellä edes näkynyt mitään. Hetken kuluttua opas kuitenkin näytti meille, kuinka siellä oli pikkupikkuapinoita puussa. Ne oli tosi pikkusia, niitä kuulemma nimitetään (suorakäännös) taskuapinoiksi, koska ne on maailman pienimpiä apinoita. Vähän matkaa kuljettuamme lisää, näimme kokonaisen apinalaiman hyppivän puunoksilta toiselle. Tuntu ihan hassulta, että oltiin keskellä viidakkoa ja siellä oikeesti asuu apinoita! :D Ihan niinkun jäniksiä tai oravia Suomen metsissä. Vähän jännitti kyllä, kun joihinkin kasveihin ei saanut koskea ja piti varoa maassa ja puussa suhisevia käärmeitä. Kaikki niin uutta ja erilaista.

Nähtiin myös paljon muuta; mangot, banaanit, limet ja papayat sun muut, jotkat kasvaa villinä viidakossa, valtavia valtavia puita isoine puunjuurineen (puunjuureen kun kumautti puunkalikalla, niin ääni kantautuu kilometrien päähän = viidakkorumpu), liaaneja, tarantellan pesiä ja välillä piti tehdä tietä viidakkoveitsen avulla, että päästiin jatkamaan matkaa. Vettä oli tullut ihan kunnolla, joten maa oli todella liejuista ja paikoitellen kunnon mutaa, mihin saapas jäi kiinni. :D Opas taitto meille puusta oksat kävelykepeiksi. Niiden avulla pystyttiin mudan läpi kokeilemaan, että missä ne puunjuuret menee, mitä pitkin sitten piti kävellä (ellei halunnu jäädä mutaan kiinni). Maisteltiin erilaisia hedelmiä ja opas kertoili meille kaikkea viidakosta. Viidakko on kuin luonnon apteekki, sieltä löyty joka vaivaan lääkettä. :D Oli se sitten mahakipua, moskiitonpisto, kuume yms. Tehtiin tuttavuutta myös "viidakon huulipunaan," tosi makeen värinen, ihan kirkkaan punanen! Sillä ne heimot sit maalailee naamaan. :D Kierroksen lopulla, ennenkun pimeys peitti kaiken, nähtiin vielä toinen apinalauma. Opas jutteli niille pusukieltä, eli pussaamalla omaa kättänsä.. ja kyllä ne vastas! Pimeentullen alettiin kaivettiin taskulamput esiin ja hipsiin takas lodgelle. Tulikärpäset pörrätessä ympärillä.

Meidän opas Michel

Liaani

Simone, Lea ja mää, kolme hyvää haltiatarta :D

Ne puut oli aivan valtavia..

...ei ne edes mahtunut kuvaan.

Lodgelle palattuamme saatiin iltapalaa ja vaihdettiin viidakkokokemuksia muiden reissaajien kanssa. Mentiin jo 8 aikaan pehkuihin. Oltiinhan me noustukin jo neljältä aamulla. Pujahdettiin omiin sänkyihimme, moskiittoverkkojen alle. Siellä sitten kuunneltiin luonnon ja eläinten ääniä. Ihanan rentouttavaa. 12h unta tärähti lasiin kevyesti.

Aamupalan jälkeen lähdettiin tutustumaan paikalliseen kulttuuriin, yahua-heimoon (in english yagua). Nyt Sarahkin lähti jo mukaan, selviydyttyään alkujärkytyksestä ja hyväksyttyään tosiasiat. Matkattiin paikanpäälle veneellä, tietenkin heti alkoi satamaan (ei oo turhaan nimetty sademetsäksi) kun päästiin veneeseen. Eikä meidän veneessä ollut tällä kertaa edes kattoa, pressuseinistä puhumattakaan. Fiksujatyttöjä kun ollaan, niin sadeviitat oli mukana. ;) Perille päästyämme heimolaiset ottivat meidät vastaan tanssilla ja päästiin ite myös tanssiin mukaan, ehkä se oli sadetanssi, kun sade ainakin lakkasi. Niillä oli ihan oma kielensä (yahua), mutta osa puhui myös espanjaa. Meillä oli opas kääntämässä heimopäälikön tarinaa. Heimon miehet pukeutuvat naismaisesti, heillä on ruohohame, sekä seppäle, jossa on "pitkä häntä" kuten hiukset. Suurin osa naisista ovat yläosattomissa ja pikkulapset näyttivät Mogleilta, suoraan Viidakkokirjasta! :D Päästiin kokeilemaan heidän metsästysasettaan ja ampumaan maalitauluun. Putkeen asetettiin nuoli ja toisesta päästä puhallettiin. Voin ylpeenä kertoa, että epäilyksistäni huolimatta osuin heti ensimmäisellä kerralla! Vierailun päätteeksi tietysti vedettiin korut esille ja alettiin tekemään kauppaa. :D Olihan sieltä sitten jokunen koru pakko mukaan napata. Korut oli käsintehtyjä luonnonantimista, esim. anakondan luusta, paichen nahkasta, erilaisista siemenistä.

Lodgelle oli saapunut uutta porukkaa, mm. Itävaltalaisen Simonen kaksi kaveria, jotka matkustelevat ympäri Etelä-Amerikkaa. Niillä oli iloinen jälleenkohtaaminen. Myös mun espanjankurssilta yks saksalainen jäbä oli löytänyt tiensä viidakkoon, hauska sattuma! Ja ei muutakun lounasta nassuun. Tuntu että me ei siellä mitään muuta tehtykään kun syöty. :D

Huilailun jälkeen lähdettiin bongaamaan delfiinejä, eikä ihan mitä tahansa delfiinejä, vaan VAALEANPUNAISIA DELFIINEJÄ. Ihan oikeesti. Ne oli vaaleanpunaisia. Ne asustelee juurikin makeassa vedessä, amazonjoessa. Niistä tulee aika vonkaleita 2,8-3m pitkiä. :D Oli siellä harmaitakin delfiineitä, ne on vähän pienempiä (1m). Vaaleenpunaset delfiinit ei kauheesti hyppinyt, kun niillä riitti massaa. :D Ja aika mahtava kokemus, amazonjoessa uinti: check! Vähän kyl epäilytti sinne pulahtaa, kun mietti mitä kaikkia elukoita siellä pinnan toisella puolella asustaa.. ehkä parempi ettei tiedä! Tosi lämmintä vettä, mutta silti virkistävä, sillä ilmankosteus ja kuumuus oli läkähdyttävää.

JA TAAS - ruokaa. Pelattiin vähän korttia ja suuniteltiin loppureissun ohjelmaa. Mein porukalla oli vähän erimielisyyksiä, kun tuli kyse viidakossa nukkumisesta, siis keskellä viidakkoa nukkumisesta. Yllättäen mää ja Lea oltiin ainoat, jotka halus lähteä seikkailuun. Itävalta oli erimieltä. Meidän piti kuitenkin tehdä yhteispäätös, sillä meille ei olisi riittänyt kahta opasta. Jakautuminen oli siis mahdotonta. Päätettiin nukkua yön yli ja päättää aamulla. Toka yö menikin vähän huonommin, tuli heräiltyä vähän väliä. Seinänaapuri alko kuorsaamaan ihan kunnolla jossain vaiheessa. Edes viidakon äänet ei pystynyt sitä peittämään. HUH.

Sarah oli päässyt niin mukaan tähän viidakkotouhuun, että aamulla ensimmäisenä se ilmoitti, että hän haluaa lähteä yöksi viidakkoon. Pikkuhiljaa muutkin alkoi lämmetä ja päätös oli tehty - seuraava yö olisi viidakossa. Aamupalan jälkeen lähdettiin kuitenkin ensin tutustumaan apinoihin ja muihin karvaturreihin, sekä niihin karvattomiinkin. Matkattiin kohti saarta, jossa eläimet saavat asustella vapaana, ilman häkkejä, ja niistä pidetään siellä hyvää huolta. Ensimmäisenä apinat tulivat uteliaina katsomaan, että olisko meillä jotain kivaa niille. Aurinkolasit ja kaikki irrallinen oli hyvä pitää piilossa, sillä repunkin ne osas aukasta! :D Jalkaa pitkin ne kiipes olkapäälle, tai hyppäs naamalle jonkun toisen olkapäältä. Hauskoja kavereita. Tottakai piti sitten ottaa apina-selfie, kun tää apina oli löytänyt kadonneet sisarukset. :D Mun apinakaveri kiinnostui iPhonesta ja päätti vähän haistella ja nuollakin varmuuden vuoksi. :D:D Tuli tehtyä myös tuttavuutta lintueläimienkin kanssa, mutta laiskiainen oli kaikista suloisin... AAW! Niin hellyyttävä, oikein sylihauva. Uskaltauduin myös ottamaan anakondan niskoilleni. Olin kyllä hyvintietoinen siitä, että niillä ei ole myrkkyhampaita, vaan että ne saalistaa ruokansa kuristamalla.. Hieman kyllä suoraansanoen PELOTTI, mutta tieto siitä, että se oli lounastanut juuri sai mut vaihtamaan mieleni. Paluumatkalla pulahdettiin vielä pikaisesti uimaan ennen lounasta.

Espanjalainen tyttö sai apinan päähänsä puusta. :D

Mun lemppari

Kaks laiskiaista.

Lounaan jälkeen oli aika pakata reppu. Lakana mukaan ja hyttysverkko. Saappaat jalkaan ja menoks. Käveltiin lähemmäs 2h viidakon syvyyksiin, etsien paikkaa mihin leiriytyä. Talsiessa kohti viidakon syvyyksiä tuli törmättyä iguaaniin, isoihin sinisiin perhosiin, termiitteihin, jättiampiaisiin, hämähäkkeihin yms. Hiki vaan valui solkenaan auringon (vihdoin) porottaessa täydeltä taivaalta. Jossain kohtaa meidän opas pysähtyi ja sanoi, että tässä voisi olla hyvä paikka. Ei muutakun katkomaan puunoksia ja repimään puunkuorta naruksi, jotta saadaan maja rakennettua. Rakennuksen tohinassa löytyi tunkeilija meidän leirintäalueelta - KÄÄRME! Eikä siinä vielä mitään, mutta se on juurikin se vaarallisin, tietysti. Pieni käärme, mutta tosi myrkyllinen. 30 minuuttia puremasta, niin kuolee. Siinä ei kauheesti mitään ehtisi, kun lodgellekin oli matkaa 2h eikä puhelimet toimi. Siinä sitten on päivät luetut. Onneks meidän opas oli taitava käärmeenkäsittelijä ja se nappas sen käsiinsä puristaen sen päätä, ettei päässyt puremaan. Mielenkiinnosta kysyttiin, että onko se koskaan nähnyt ihmisen kuolevan käärmeen puremaan. Vastaus kuului, että kyllä ja monta kertaa. Ensin kuulemma vuotaa verta puremasta, jonka jälkeen nenästä, silmistä ja korvista, kunnes kuolee. Hyi..

Majan (eli pressun ja moskiittoverkkojen) pystytettyä oli jo aivan pimeää (klo 18:00). Opas tarjos meille gourmét illallisen - perunan ja 2 kananmunaa, :D jonka jälkeen vedettiin taas saappaat jalkaan ja lähdettiin kävelylle pimeään viidakkoon, etsimään käärmeitä ja hämähäkkejä. Simone ja toinen pojista oli niin uupuneita jo, että jäivät majaan. Me muut lähdettiin rohkeina matkaan taskulamppujen kanssa. Etsittiin anakondaa, mutta ei löydetty. Sen sijaan löydettiin alligaattori, jonka silmät kiilu pimeässä syteikössä, superISO tuhatjalkainen, joka on yhtämyrkyllinen kuin käärme, sekä useita hämähäkkejä ja muita pörriäisiä, jotka tykkäs musta jostain syystä. Niillä oli joku yhteinen missio, että hyökätään kaikki Mimman kimppuun. Opaskin pelästy pari kertaa, kun sain sekokohtauksia jonkun pörriäisen laskeuduttua mun naamalle. Palattuamme majalle, opas alko kertoon meille kauhutarinoita viidakosta. Ehkä ihan hyvä, ettei ymmärretty ihan kaikkea.. nukkumisesta ei olis tullut muuten yhtään mitään. Ei siitä oikein muutenkaan tullut. :D Kokoajan jossain ropisi tai kakskilonen bassosammakko kurnutti. Rapinaa ja ropinaa, eikä mitään nähnyt siellä pilkkopimeässä, taskulampunkin valo hukkui pimeyteen. Puunjuuret mun alla ei oikein edesauttanut mun unensaantia, asentoo korjailtiin harva se hetki ja heräiltyä tuli vähintään tunnin välein. Kolme viimesintä tuntia olin täysin hereillä. Klo 5 jälkeen aurinko alkoi nousemaan, ja muutkin pikkuhiljaa heräilemään. Kaikki heräs viimestään Lean kilikohtaukseen, jonka aiheuttu torakka Lean nenän edessä sen avatessa silmät. :D Ainakin päästiin salamana ylös! Ei muutakun tavarat kasaan ja paluu lodgelle aamupalalle.

Hyvää yötä!

Aamulla kuvaa mein leiristä ennen lähtöä

Vähän väsynyt tallaaja klo 6 jälkeen aamulla

Aamuaurinko porotti ihanasti ja haaveilin jo vähän brunasta. Meillä oli aika vauhti päällä koko matkan takas lodgelle. Ite en uskaltanut mennä yöllä pissalle pusikkoon, joten hätä oli kova. Matkalla ehdittiin kuitenkin napsasta pari kuvaa lisää ja löydettiin ihana pikkusammakko! Seuraava missio oli vessa ja suihku.

Aamupalan jälkeen alkoi vähän tuleen pilviä taasen taivaalle. Se siitä auringon otosta. Vika päivä viidakossa ja tietysti alkaa tulla vettä taivaalta. Meillä oli ohjelmassa vielä kalastusta, ennen sivistykseen paluuta. Vedin shortsit jalkaan ja topin päälle sadetta uhmaten, kyllähän se aurinko pilvien läpikin tarttuu (huom. Limassa ei ole paistanut taaskaan aurinko, paineita)! Veneeseen päästyämme vesisade alkaa hiipumaan. Sit alkaa aika rumba, ei se oikein tienny sataako vaiko eikö sataa. Aurinko kuitenkin alkoi pilkottamaan ja sade lakkasi vallan (ainakin 30minuutiksi). Leaa ja Simonea harmitti, kun oli pitkät housut jalassa. Tuli meinaan ihan pikkasen kuuma, kun se aurinko alkoi paahtamaan kirkkaalta taivaalta. Etsiessämme kalastuspaikkaa veneemme ohitti jokin otus mitä ei kauheen hyvin erottanut ruskeasta vedestä, mutta pienoinen pulputus kävi ja veden liikennehdistä huomasi, että se oli jotain todella pitkää. Opas siinä sitten kertoi sen olevan anakonda. Palanen nousi kyllä kurkkuun. SE oli valtava! Ja se oli kuulemma pieni, sillä niistä saattaa kasvaa 30-40 metriä pitkiä ja painoo saattaa kertyä sellanen 500kg. Joo o! *Klup* Pituudessa ainakin saatto olla vähän viidakon lisää, sillä tottakai tarkastin asian ja pisin mitattu yksilö on ollut 20m, paino tosin pitää enemmän ja vähemmän paikkaansa.

Pysähdyttiin kivaan puokamaan kalastamaan. Sieltä alkoi nousemaan piraijaa ja sardiinia. Ite en saanu kalaa.. piraijat vaan söi mun lihaköntin, joka oli syöttinä. Piti olla nopee ja nappasta heti ylös kun huomas, että joku siellä napostelee syöttiä. Mulla ei kuitenkaan onnistunut. Lopulta luovutin, koska en halunnut laittaa syöttiä koukkuun. :D Kaverit sai 7 piraijaa yhteensä. Sitten alko sataa kaatamalla, ei muutakun pillit pussiin ja menoks!

Lounaan jälkeen meillä oli jo paluu Iquitosin kaupunkiin. Oli aika heittää hyvästit viidakolle. Sieltä oli samaanaikaan haikeeta ja vapauttavaa lähteä - ainakin monta kokemusta rikkaampana. Ihan uskomatonta ajatella, että oltiin viidakossa, Amazonilla. Monenmonta luontopätkää Amazonilta on tullut sohvalta katseltua. Nyt kun näki kaiken ihan omin silmin. Kyllä se on vaan ihan erilainen maailmansa. Sai kyllä kattomaan maailmaa taas ihan erisilmin. Tuli maisteltua kaikenlaista ruokaa, mitä oli tarjolla meidän lodgen buffetissa mm. apinaa, ankeriasta, piraijaa, paichea, krokodiiliä. Apinasta en oikein tykännyt.. mutta muut maistu oikeinkin hyvältä! Tuli ylitettyä itsensä monta kertaa tällä reissulla. Maksettiin tosiaan alle 30e yöstä, sisältäen päivän retken ja ruuat. Satasen ja rapiat reissu kokonaisuudessaan. Ei huono. Meidät vielä haettiin kentältäkin ja kuljetettiin haluamaamme hostelliin Iquitosissa. Sai kyllä rahalleen vastinetta.

Meidän porukasta kukaan ei kokeillut paikallista shamanin valmistamaa psykoaktiivista kasvisuutejuomaa, ayahuascaa, mitä Amazonilla on tapana käyttää rituaaleihin, kropan ja sielun puhdistamiseen, parantamiseen, "uudelleensyntymiseen" yms. Ayahuasca vaikuttaa kuuleman mukaan todella nopeasti max. 5 minuuttia, jonka jälkeen puhdistava reaktio, oksentaminen.

Lodgen ruokapöydässä oli paljon puhetta ayahuascasta, sillä se on monien syy miksi tulla Amazonille. Sitä nauttimalla saattaa löytää sisäisen itsensä ja rauhan, mutta huonojakin vaikutuksia on seurannut.. Jotkut ovat vaipuneet psykoosiin for good, sieltä ei sitten oo paluuta. Paikallisten mukaan silloin ayahuasca on valmistettu väärin, jos on hullusti käynyt. Kuultiin myös ihmisten kokemuksia, sillä he muistavat kaiken juotuaan ayahuascaa. Kaikki hallusinaatiot ja hurjuudet mitä eteen tuli. Yksi norjalainen kertoi, että näki koko elämänsä alusta loppuun asti ja lopuksi pätkiä tulevaisuudesta, kun taas canadalainen kertoi nähneensä aivan hulluja hallusinaatioita, joiden tarkoitusta, ei ainakaan vielä tiedä. Ayahusca-rituaaliin kuuluu myös tietynlainen ruokavalio, jota pitää noudattaa, saadakseen kaiken hyödyllisen hyödyn irti (mm. kehonpuhdistuksesta).

Yksi oppaista, Jean Pierre nimeltään, tuli yhtäaikaa pois viidakosta meidän kanssa, ja lupautui näyttämään meille paikkoja myös Iquitoksessa. Hän oli vasta 19-vuotias, asunut koko elämänsä viidakossa, mutta vuosi sitten muuttanut Iquitokseen opiskelemaan matkailua. Opiskelun ohella tekee töitä oppaana viidakossa. Kahden päivän aikana tuli tutustuttua Jean Pierreen paremmin ja kyseltyä yhtä sun toista viidakosta ja muutenkin elämästä siellä. Hän ei koskaan käynyt muualla kuin viidakossa ja Iquitoksessa. Ei koskaan nähnyt merta. Ayahuasca kuuluu ihan tavalliseen arkeen kotona viidakossa, nuoreen ikäänsä huolimatta, se on ehtinyt jo 16 kertaa osallistumaan puhdistavaan rituaaliin. Ensimmäisen kerran pääsi mukaan kun täytti 16 vuotta. Kun puheeksi tuli perhe, kävi ilmi että sen äiti asuu viidakossa, mutta isä Limassa. Isään ei ole pitänyt yhteyttä, mutta on tavannut pari kertaa. Isä on kai aikoinaan ollut kovakin pukki, sillä sisaruspuolia Iquitoksesta löytyy riittämiin. Lopulta sitten selvisi, että Jean Pierren äiti on vasta 33 vuotta vanha. Nopeella päässälaskulla, se on ollut vasta 14-vuotias saadessaan Jean Pierren. Siitä heräsi sitten kysymys, että minkä ikänen se isä sitten oikein oli.. Shokkina vastaus kuului että isä on tällä hetkellä 31. SIIS MITÄ. 12-vuotiaana pistänyt 14-vuotiaan paksuksi?! Ei varmaan viidakossa oo ollut sitten parempaakaan tekemistä..

Palataas taas astialle. Meidät tosiaan kuljetettiin hostellille ja sovittiin Jean Pierren kanssa samalla, että mennään koko kööri dinnerille illemmalla. Ensimmäinen tunti hostellissa oli hyvinkin epäsosiaalinen. Kaikilla puhelin kourassa. :D Alettiin kuitenkin suht pian valmistautumaan iltaan. Meillä oli kuitenkin ongelmia, että mitä sitä pukis päälle. Miltein kaikki vaatteet oli likaisia viidakosta. Eikä meillä ollu mitään parempaa seppälää mukana. No niillä mentiin mitä oli! Ripsaria sain lainaan Sarahilta, kun omat meikit oli Limassa. Sarah jäi tällä kertaa hostellille juttelemaan poikaystävänsä kanssa puhelimeen, mutta me muut lähdettiin syömään. Tavattiin Jean Pierren kanssa hostellin respassa ja lähdettiin siitä mototaxeilla syömään ja viettämään iltaa.

Matkalla hostelille

Aamulla noustiin aikasin ylös, sillä Jean Pierre lupasin viedä meidät katsomaan Belenin kylää. Siellä oli aika markkinat.. P*ska haisi ja banjot soi. En uskaltanut ottaa puhelinta mukaan, kun oli tiedossa sen verran köyhempää aluetta, mutta toivoisin että olis näyttää teille kuvamateriaalia. Siis A-P-U-A. En ees tiedä miten kuvailla. Jätteitä siellä täällä keskellä toria, kapiset kulkukoirat meni siellä myytänä olevien lihojen ja kanojen joukossa, aurinko porotti 35C, haju valtasi koko kropan ja oksennus oli kurkun päässä. Paikalliset käveli ilman kenkiä ja yks hampaiset mammat viittoi ostamaan kalaa (joka oli tainnu hetken siinä paahteessa seistä - kala sekä mamma). Käveltiin markkinoiden läpi kohti jokea. Jätteet senkun vaan lisääntyivät ja haju voimistui. Nyt siihen kuvottavaan hajuun sekottui kalan raadon aromit. Joella hypättiin veneen kyytiin ja mentiin pieni lenkki, samalla Jean Pierren kertoessa meille tarinaa. Talot olivat rakennettu joko tolppien päälle, tai kahteen kerrokseen, sillä sadekausina vesi nousee aina 8 metriä. Maaliskuussa talojen ensimmäinen kerros on täysin veden alla, silloin perhe asustaa vallan yläkerrassa. Kirkko oli rakennettu tolppien päälle ja rappuset roikkuivat ilmassa joen puolella. Sivussa sijatsi rappuset, jotka ylettyivät maahan asti. "Bajamajat" (aka keppien ympärille pyöritettu pressu) oli rakennettu joelle laiturin päähän ja tavara suoraan jokeen, samalla lasten leikkien ja hyppien veteen. Jean Pierre myös kertoi, että paikalliset juovat jokivettä, kokkaavat siitä sekä kylpevät siinä. Teki ihan pahaa kuunnella, kun näki kuinka likaista vesi oli. Sitä käytetään yleisenä kaatopaikkana. Jätteet vaan lilluivat vedessä.

Jos Jussilla ja Niinalla oli kulttuurishokki Limassa, niin mua kiinnostaisi tietää mitä sitten Iquitoksessa, saati sitten Belenin kylässä.. Sanonpahan vaan. :D Oli itelläkin järkytys. JA ne ihmiset elää noin joka päivä...

Auringon porottaessa ja hien valuessa teki mieli pulahtaa uimaan. Ei kuitenkaan tohon kyseiseen jokeen.. :D mutta lähettiin Quistococha järvelle, joka on paikallisten suosiossa oleva ranta. Itävalta Sarahia lukuunottamatta jäi hostellille, sillä paloivat niin palasti veneajelulla. Rantsuun käveltiin eläinpuiston läpi, jossa häkeissä asusteli oikeinkin tutut eläimet viidakosta. Ainoat oli puma ja jaguaari mihin ei törmätty. Järven vesi oli tosi lämmintä. Syvemmälle mentäessä hieman viileni, mutta en koskaan ollut uinut niin lämpimässä järvessä. Toisella puolea koristi viidakko. Aivan mahtava maisema. Rannalla oli ihana nauttia auringosta ja elämästä. #lifeisgood

Puma

Kaksi läkähtynyttä jaguaaria

Sarah

Espanjan kurssin saksalainen William oli myös mukana. Lautasella alligaattoria.

Lean päältäajettu kana

Jean Pierre

Mentiin lounastaan Sarahin kanssa superfood ravintolaan "Dawn on the Amazon," ihan mahtavaa ruokaa. Listalla oli perulaisia superfoodeja suoraan viidakosta. Mun salaatissa oli esim sanchi inchiä (inkojen pähkinä) sekä macamboa (siemeniä). Lea tuli meitä vastaan, kun halusi käydä jälkkärillä jossain. Tytöt osti suklaa crepet, samalla kun mää tutkailin superfood tarjontaa. :D Tuli ostettua paikallista superfoodia mukaankin.

Alettiin valmistautumaan vikaan illalliseen Iquitoksessa, aamulla on paluu Limaan edessä. Meidän hostellihuoneeseen tuli myös uusia yöpyjiä, joista toinen oli yks jätkä Jerusalemista, oli tulossa Brazialiasta ja saapui veneellä Iquitokseen. Hän lähti meidän mukaan dinnerille. Käytiin myös paikallisella clubilla. En voi sanoa muutakun OMG. :D Siellä soi viidakkomusiikka ja meno oli aika laimee. Päätettiin Simonen ja Lean kanssa lähteä pois, Sarah jäi vielä Itävallan poikien kanssa bilettämään. Me haluttiin nukkua hetki ennen kentälle lähtöä.

Banaanisipsejä

Ei oo pisco sour, vaan camu camu sour. Camu camu on viidakon hedelmä.

Lea vs Jean Pierre

Vikan illan kööri

Aamulla sanottiin heipat Iquitokselle. Mahtava kokemus. X