Tiemme käy Boliviaan!

HUHUH! Taas ollaan Limassa.. on tullut bussissa istuttua, 96h 10 päivän sisällä. Perse on aika lättänä suoraan sanottuna :D MUTTA...

Torstaiaamuna otin tosiaan perulaiset lääkkeet nassuun ja johan helpotti. Mietittiin kuitenkin vielä iltaan asti, että lähteä vaiko ei. Meillä oli tavarat pakattuna jo aamusta ja olo ei enää huonontunu, mikäs siinä sitten? Me otettiin ja lähdettiin - määränpäänä Bolivia. Bussiasemalla sitten huomasin. kun Kaja veti passit sun muut esiiin, että perkule, eihän mulla oo mun keltakuumerokotus-todistusta mukana. Ei ollu enää aikaa palata kotiin hakemaankaan, jos haluttiin torstain puolella lähteä.. Soitin pikapikaa Janikalle tiedustellakseni, jos heiltä kysyttiin todistuksia kuukausi sitten Bolivian rajalla. Vastaus oli ei, MUTTA saattaa olla mahdollisuus, että sitä kysyttäisiin, viimeistään kun on palaamassa Peruun.. Mitä vielä, ehkä mua onnistaa, eikun matkaan!

Ensin otettiin yöbussi Limasta Arequipaan, kevyt 16,5h. Meillä oli kyl nyt niin luksuspenkit, että en varmaan ollut nukkunu viimeseen neljään kuukauteen niin hyvin. Ruokaa tuotiin ja vessa toimi. Mun ei kyllä tarvinnut käyttää vessaa pahemmin, noiden teholääkkeiden jälkeen. Saavuttiin seuraavana päivänä Arequipaan iltapäivällä. Otettiin suoraan jatkoyhteys Punoon. Meillä oli tunnin vaihtoaika, jolloin ehdittiin nauttimaan auringonsäteistä ja hedelmiä lounaaksi.

Seuraava bussi oli ihan järkky. Tuolit ei taipunut taakse ja hiekkapöly leijui bussin sisällä koko matkan, eli 6,5h. Vessa ei ollut käytettävissä ja töyssyä riitti niin, että hyvä jos ei oo persaus mustelmilla. Kyllä me siitäkin selvittiin ja vihdoin puol 9 illalla oltiin Punossa. Bussissa meidän edessä istui 2 saksalaista jäbää, joiden kanssa tuli pari sanaa vaihdettua. Päätettiin ottaa yhteinen taksi keskustaan, josta sit lähdettäis ettiin hostellia. JA HYI ETTÄ KUN PUNOSSA ON KYLMÄ! Sai vetää huivia korville.

Bussiasemalla meille tuli heti joku nainen tarjoamaan retkiä Titicaca-järvelle, kerrottiin kuitenkin aikeemme, että ensin Bolivia ja sitten takaisin Punoon katsomaan Titicacat. Sieltähän tuli sitten sitä tarjontaa - tottakai sillä oli tarjota myös bussimatkoja Boliviaan. Nainen oli kuin kävelevä matkatoimisto konsanaan. Alko korkeuskin jo huippaan päästä, väsytti ja nälkäkin paino päälle. Sanottiin sitten, että katotaan aamulla paremmin tarjontaa, sillä tarvitaan hostelli ja ruokaa. No, sieltä tuli sit monta hostellivaihtoehtoakin jo ja bussiliput voisi ostaa hostellilta.  Pojatkin oli tyytyväisiä hostellivaihtoehtoihin, ei muutakun taksiin ja matkaan! Kävelevä matkatoimisto hyppäs peräluukkuun varmaan varmistaakseen, että mennään varmasti juuri hänen tarjoamaan hostelliin, sekä tietysti tekemään lisää kauppaa! Hostellilla sitten ostettiin aamulle bussiliput kohti Boliviaa ja pojille hän sai myytyä seuraavalle päivälle Titicaca-retken.

Lähettiin etsimään vielä huikopalaa ennen kun mentiin nukkumaan. Avoimen ravintolan löytäminen oli vaikeaa, vaikka kello olikin vasta vähän vaille 10. Pojat osasi kuitenkin kertoa, että ihmiset eivät syö illalla myöhään, koska ollaan niin korkealla vuoristossa ja että muutenkin syövät paljon vähemmän, juurikin korkeuden takia. Pojat suorittavat työharjoittelua Arequipassa perulaisessa sairaalassa, joten vuoristo ja korkeus merenpinnasta on heille tuttua. Lopuksi kuitenkin löydettiin mukava, vähän fancympi rafla mikä oli vielä auki. Vaihdettiin reissukokemuksia Perusta ja muutenkin Peru pysyi puheenaiheena - hyvässä ja pahassa.  Illan päätteeksi toivotettiin pojille hyvät reissut Titicacalla ja Kaja vaihtoi yhteistietoja niiden kanssa, sillä aikoo mennä Arequipaan sillävälin kun mää matkustan takas Limaan tekemään vikaa koetta parin vkon päästä.

Hostellille palatessa huomattin, että karaokebaarihan siinä on ihan vieressä. Eiköhän se kuulunu myös hostellihuoneeseen paremmin kun hyvin.. Huh, no kuka sitä unta edes tarttee. Ei muutaku 3h yöunilla ylös aamukuudelta ja suihkun kautta aamupalalle. Kaikki shampoot ja rasvapurkit räjähti ihan käsiin ja seinille korkeuden tai ilmanpaineen minkälie takia. Mahakin on ihan pallo, kun ei tuu mitään pihalle, 3800m korkeus merenpinnasta varmasti helpottaa asiaa..

Aamupalan jälkeen meitä oltiinkin jo respassa vastassa ja matka Boliviaan starttas melkein ongelmitta.. En kestä. Bussiin noustessamme piti esittää passit ja maihintulokortti. Kajan kohdalla retkenjärjestäjä sekos, että "AMERICANO, donde esta tu visa?" Jenkkilän passi oli sille kun punanen vaate. Kajan piti juosta ensinnäkin ottaan kopio passista, vaikka bussin piti olla jo kohti Boliviaa. Se mies vaan kiehu siinä ja toisteli itsekseen miten amerikkalaiset on tyhmiä ja vastuuttomia.. Joopa jo. Ei meillä tullut mieleenkään, että amerikkalaisilla pitää olla viisumi Boliviaan, sillä Ecuadorin rajalla Kajalla ei ollut ongelmia. Kaja sai kyllä kuulla kunniansa tältä mieheltä, joka sylki päin näköö. Lopulta se vaan huusi että "PASE PASE" ja astuttiin bussiin kiireenvilkkaa. Kajan piti ostaa erillinen viisumihakemus ja täyttää tarkasti että kuinka kauan on Boliviassa ja miksi ja mitä siellä tekee.

Americano

Kaja kyl sai unta..

Bussimatka kesti 2h, kun lähdettiin kiertämään Titicaca-järveä Bolivian puolelle. Oli kyllä jännitystä ilmassa, että saako Kaja viisumia tai kysytäänkö multa rokotetodistusta. Uni ei tullu sitten millään, vaikka univelka painoi mukana.

Lopulta kun päästiin rajalle kaikki meni hyvin eikä kyselty sen kummempia. Ensin Perun puolella saatiin lähtöleimat ja Bolivian puolella toiset. Kajan piti kuitenkin ostaa viisumi, että pääsi Bolivian puolelle. Ei tiedetä et mikä siinäkin oli. Eikä ne tietenkään vastannut kun Kaja niiltä kysyi. (Myöhemmin selvisi, että Bolivia ja USA ei oo mitään parhaimpia kavereita.)

Päätettiin jäädä Copacabanalle ensin ainakin yhdeksi yöksi, kun aurinkokin paisto niin kivasti. Copacabana sijaitsee ihan Perun ja Bolivian rajalla, Titicaca-järven rannalla. Titicaca on korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi koko maailmassa. Suuruuttakin löytyy, sillä se on suurin järvi koko Etelä-Amerikassa. Tuplasti isompi meidän Saimaata.

Ensin etsittiin hostelli meille, joka löytykin melkolailla heti, rannan tuntumasta. Vedettiin samantien biksut niskaan ja lähdettiin kävelemään rannalle. Meitä odotti lievä pettymys, sillä koko ranta olikin satama-aluetta. Mutta ei me tietenkään annettu sen haitata, käveltiin vähän sivumpaan ja levitettiin pyyhkeet maahan ja siihen pötkölleen. Siinä vierähti mukavasti tunti, nauttien aaltojen liplatuksesta. Muutaman kulkukoiran ahdisteltua lähdettiin ihmettelemään, josko tekisi päiväretken järvelle seuraavana päivänä.

Kyseltiin hintoja ja tiedusteltiin monessa toimistossa millon mitäkin. Kunnon tietopläjäyksen jälkeen menimme rannassa olevalle kattoterassille, joka houkutteli rennolla musiikillaan ja mukavilla badenbadeneillaan auringon porottaessa vielä kirkkaalta taivaalta. Ruoka oli kuitenkin pettymys, eihän se paljoa maksanut, mutta ei myöskään miltään maistunut. Jäätiin kuitenkin istumaan toviksi, kun paikalla oli tarjota wifikin. Selattiin Trip Advisorit ja Lonely Planetit läpi ja kaavailimme loppupäiväksi tekemistä.

Päätimme lähteä katsomaan auringonlaskua viereiselle näköalapaikalle, Cerro Calvariolle, joka on pyhäpaikka. Ainoa pääsy kukkulalle oli apostolinkyyti, eli ei muutakun lenkkarit jalkaan ja menoksi! Matkalla varrella oli suht hyvät opasteet paikan päälle, ei kysytty kun kerran apua. Matkan varrella ohitimme 14 ristiä. Paikalliset pysähtyivät aina joka ristille heittämään muutamat kivet ja tekemään ristinmerkit. Päältä avautu mahtavat maisemat järvelle ja Copacabanan pieneen kaupunkiin. Paikalliset sytyttivät kynttilöitä läheistensä muistoksi. Valitettavasti taivas alko pimentyä myrskypilvistä, joten auringonlaskusta oli edes turha haaveilla. Sen sijaan nähtiin lukuisia salamoita, jotka paukku Perun puolella. Illan viiletessä ja salamoiden lähestyessä uhkaavasti päätimme hipsia takaisin kaupunkiin.

Ei vielä edes puolessa välissä... phuuh..

Copacabana

Kävelimme paikallisten markkinoiden ohi, Kaja osti katumyyjältä jos jonkin moista papua, maissia, viikunaa ja pähkinää. Ite säästelin nälkää dinnerille. Kierrettiin muutamat kojut ja päädyttiin keskusaukiolle, josta alettiin etsiä raflaa. Löydettiinkin ihan huippupaikka, loistavalla tarjonnalla - ainakin niin luultiin. Kajallekin löytyi ensimmäistä kertaa menu vegetariano, joka osoittautui täysin flopiksi. Ensinnäkin, alkusalaatin päällä komeili kinkun siivu. Kajan kysyessä, että eikö tän pitänytkään olla vege, niin vastaus kuului, että se on vege.  Joopa joo. No mutta taas ruoka oli pettymys molemmille, ei se vaan maistunut miltään. Valitaanko me ihan huonot ravintolat vai mikä Boliviaa vaivaa?! Osaan jopa ite kokata paremmin ja käyttää mausteita.

Vegesalaatti

Palatessa hostellille alkoi tihuttaa vettä ja tuuli puhalsi ihan kunnolla, myrsky lähestyi. Andimammojen tavarat lähtilentoon ja osa liikkeistä suljettiin. Matkalla halusimme palata yhteen matkatoimistoon ostaaksemme liput seuraavan päivän retkelle, mutta siellä oli vedetty jo lappu luukulle. Samalla hetkellä valot vilkku, näytti pahasti siltä, että sähköt menisivät minä hetkenä hyvänsä - koko kaupungista. Kiiruhdettiin siis kiireenvilkkaa takaisin hotellille salamoiden vilkkuessa taivaalla. Wifikään ei toiminut enää hostellissa, niin meillä oli unta pallossa jo ennen ysiä. Nukuttiin siis ihan reippaat yöunet.

Aamulla oli kuitenkin jopa vähän heikko olo, vaikka vatsa toimi taas normaalisti. Eiköhän mulla ollu pientä kuumetta, joka tietysti saattoi johtua ja johtuikin vuoristotaudista. Oon niin hyvä vuorien ja korkeuden kanssa (kuten Huarazissa ja Cuscossakin). Herättiin kuitenkin jo ennen seiskaa joten lähdettiin etsimään aamupalaa ja miettimään reissun kulkua. Löydettiin ihan mahtava aamupalakahvila irlantilaisella omistajalla. Kaja sai kauan himoamansa pavut! Mää kaurapuuroo. Kahvilassa oli myös vihko, johon turistit saavat kirjoittaa suosituksia ja kokemuksia reissun päältä. Sieltä löytyi tosi hyviä vinkkejä. Meille selvisi myös, että päiväretki, jonka olisimme halunnut toteuttaa Titicaca-järvellä siellä Bolivian puolella, olisi fyysisesti raskas (3h kävelyä ylä- ja alamäkeen vuorotellen). Siinä vaiheessa löin jarrua mun vuoristotaudin kanssa. Kaja oli samaa mieltä, niinpä vaihdettiin suunnitelmaa ja lähdettiin jo La Paziin, Bolivian pääkaupunkiin.

Bolivianos

Matkalla havahduttiin Kajan kanssa unesta, kun bussi alkoi keinua ihan kuin laiva konsanaan. Katsottiin ulos ikkunasta ja järvihän siellä oli sekä oltiin ainoat matkustajat jäljellä bussissa. Aluks oltiin et WTF, kunnes tajuttiin, että oltiin lautalla ylittämässä järveä. Napattiin muut matkustajat toiselta puolelta kyytiin ja ymmärrettiin, että mein olis kans pitänyt siirtyä matkustajaveneeseen ylityksen ajaksi. Oltiin kuitenkin ihan tyytyväisiä ja tietämättömiä asiasta, sillä oltiin syvässä unessa.

:D

La Paziin oli yhteensä reilu 4h bussimatka. Saavuttiin aamupäivällä kaupunkiin ja alettiin selvittelemään retkeä Uyunin suola-aavikolle. Kierrettiin monet bussi-, matkatoimistot ja hostellitkin. Noin 3h jälkeen tajuttiin, että meijän on pakko ottaa hostelli, sillä yöbussit Uyuniin oli sille illalle jo kaikki täyteen buukattu. Otettiin siis hostelli keskustasta ja seuraavalle illalle bussiliput Uyuniin.

Hostelli oli jo ennestään tuttu, sillä yövyttiin saman ketjun hostellissa Mancorassa. Yhtä hyvin toimi wi-fi, eli ei ollenkaan. Otettiin lounas hostellilla, rentouduttiin, käytiin suihkussa, pelattiin korttia yms. Taas oli roommate Israelista. Musta tuntuu et oon nähny reissussa enemmän israelilaisia kuin saksalaisia. Vaikka yleensä saksalaiset on all over the place.

Hostellin ikkunasta

Illalla lähdettiin tutustumaan La Pazin kaupunkiin, vaikka ensivaikutelma hostellin ikkunasta ei ollut kovinkaan imarteleva. Mietin jo, että nytkö on kulttuurishokin paikka. Tämäkö muka on Bolivian pääkaupunki?! Oltiinhan meille kerrottu, kuinka Bolivia on pahempi kuin Peru ja tottakai köyhä, mutta näin paljon?! ....Itseasiassa jos multa kysytään, se vaikutti jopa vähän Perulta, mutta ei todellakaan Limalta, vaan syrjäiseltä, pieneltä ja köyhältä kaupungilta.

Otettiin kuitenkin kaupunki avosylein vastaan; lähdettiin kiertelemään ja kaartelemaan. Heti illan pimetessä ja valojen syttyessä, tuntui että ainakin osa siitä kurjuudesta kuihtui ja sai vähän paremman kuvan kaupungista. Syötiin illallinen intialaisessa ravintolassa, jossa oli ihan mahtavaa ruokaa! Wi-fin kuitenkin puuttuessa mentiin vielä iltateelle läheiseen ravintolaan, jossa tarjolla ilmanen netti. Ravintola oli sattumalta vegerafla ja niillä oli tosi hyvä menu, päätettiin, että seuraavana päivänä lounastettaisiin siellä.

Herättiin aamulla ilman herätyskelloa, ihanaa kun sai vaan relata ja nukkua niin pitkään kun nukutti. On ollu muuten niin tiukka aikataulu ja bussissa kun ei oikein uni maistu. Mentiin hostellin aamupalalle, jossa Kaja luuli jo seonneensa. Meitä vastaan käveli yks tyttö ja Kaja kysy multa tunnenko sitä. En kyllä muistanu ikinä nähneenikään. Sit Kaja totes, että sit sen on pakko olla mun yliopistolta Saksasta. Kaja tuijotti sitä mun takaa pöydästä ja lopulta se oli jo ihan varma et "on se Saksasta ja opiskelee samassa yliopistossa." Patistin Kajan puhumaan sille, ja niinhän se oli. Pieni maailma. Lopulta se liittyi meidän pöytään ja sovittiin, että lähdetään yhdessä kävelemään kaupungille aamupalan jälkeen.

Lähdettiin etsimään näköalapaikkaa kartan kanssa (kuulostaa jo sen verran hyvältä, että ei varmasti löydetä perille.) Tyypillistä, että apua pyydettäessä paikalliset ei voinut kertoa, että niillä ei oo mitään hajua missä päin karttaa ollaan tai minne päin meidän pitäisi lähteä, VAAN ne keksii päästänsä missä ollaan ja ohjaa meidät ihan päin häränpyllyä. No tuli kierrettyä vähän enemmänkin kaupunkia. Lopulta ihan vahingossa löydettiin takas kartalle ja tajuttiin että oltiin kokoajan oltu lähellä kyseistä paikkaa, mutta heitetty lenkkiä sitäkin enemmän ympäri sitä. Ainakin 2h.

Petteri Punakuono on vaihdettu laamaan :D

Hetken aikaa levättyämme ja katseltuamme maisemia, jatkettiin matkaa ja pysähdyimme ihmettelemään paikallisia joulumarkkinoita. Lopulta otettiin taksi eiliseen vegeraflaan, mikä oli mainioin idea ikinä! Söin ehkä elämäni parhaimman kasviskeiton. Kajan koulukaverin ystävät olivat saapuneet La Paziin meidän seikkailuiden aikana ja tuli myös syömään meidän kanssa. Me jatkettiin siitä sit Kajan kans matkaa hostellille, pysähdellen muutamilla kojuilla. Kyllähän äitille magneetti piti ostaa. Kaja sano että haluu nähdä mein äitin magneetit..  Loppuilta menikin hostellilla raatona maaten ja yrittäen epätoivoisesti saada wi-fiä toimimaan. Syötiin illallinen hostellilla ja pakattiin tavarat kasaan Uyunin reissua varten. Eikun matkaan taas, yöksi bussiin "pötköttään!"

väsynyttä. :D

Bussi ei ollut ihan samaa luokkaa mitä Perussa, vaikka maksettiinkin vähän enemmän tästä Bolivian parhaimmasta bussifirmasta. Noh, maassa maan tavalla vai miten se meni? :D En voi vieläkään uskoa, miten Bolivian merkittävämpään nähtävyyteen voi olla niin hirveä tie.. 5h päällystämätöntä tietä, eli puolet matkasta. No ei niiden tarvii panostaa, kun ne tietää että turistit haluaa sinne, oli asfalttia tai ei. Bussi hyppi ja pomppi, tärisi kun mikäkin... Yskitti kun pöly leijaili koko bussissa. Aamuyöllä se bussi sit vielä levis sinne.. 2h istuttiin ja odotettiin, että joku tulis korjaamaan. :D 

Lopulta kun päästiin perille, napattiin päivä retki suola-aavikolle, tai suolatasangolle, mikä nyt onkaan sitten virallinen nimi (Salar de Uyuni). Hypättiin autoon ja mein ryhmään kuului kaks italiaanoa, colombialainen, argentiinalainen ja englantilainen. Hauska poppoo. Ensimmäisenä käytiin katsastamassa junien hautausmaata, suolaamoa sekä suolamuseota (pieniä markkinoita.)

Lopulta kun pääsimme suola-aavikolle, suu loksahti auki. Ei sitä edes ymmärtänyt, että kuinka iso se oikein on.. ennenkun omin silmin näki. Ei suotta ole maailman suurin suolatasanko (n. 10 500km2). Ensimmäisenä meidän opas laittoi meille lounaan tarjolle. Sitten alettiin ottamaan niitä kuuluisia kuvia.. :D Aluksi oli vaikeaa, tuli otettua puhelimen muisti täyteen kuvia.. Ohops.

Kaja taipuu tollasiin mageisiin poseihin

Jostain syystä mein oppaalta se kuvaaminen onnistu.. Ei sen tarvinnut kun ottaa yks otos ja se oli tietysti täydellinen! ..On tainnut tehdä sitä ennenkin. ;)

Hiekka-aavikon keskellä oli "saari" jossa kasvoi jättikaktuksia! Aurinko paahtoi koko päivän täydeltä taivaalta ja silmät meinas sulaa päästä. Nenä sai kivan punaisen sävyn. Paluumatkalla Uyunin kylään pysähdyttiin pienillä lätäköillä, joissa vesi pulppusi. Mulla jäi vähän auki mun loistavalla espanjantaidolla, että miksi se pulppusi, mutta ihan luonnollisista syistä. :D

Petteri Punakuono

Palattiin takaisin Uyuniin ja meillä oli vielä aikaa käydä syömässä nopea päivällinen, ennenkun bussi lähti takaisin kohti La Pazia. Valmiiks jo hirvitti istua siihen bussiin, kun tiesi mitä on tulossa, mutta ei auttanut itku markkinoilla. ;) Tällä kertaa bussi kesti perille asti ja oltiin jopa etuajassa. Sitten olikin aika jättää hyvästit La Pazille. Otettiin jatkoyhteys Copacabanalle, sillä oli aika palata Peruun. Aikataulu on tiukka! Ehdittiin kuitenkin aamupalastamaan ennen meidän bussin lähtöä ja päästiin taas wi-fiin. Joka ei ollutkaan ehkä niin hyvä asia.. Sillä, yliopisto vähän säikäytti mua. Ensin luulin, että mun pitää lähteä samantien Limaan lentämällä, kun koepäivää onkin siirretty.. HUOMISELLE AAMU 9lle... Meinas tulla hätäpissat housuun, kun ei tiennyt mitä tehdä, kun international office ei vastannut mun meileihin. Noh bussiin vaan ja toivottiin parasta. Copacabanalla lounastettiin ja luettiin sähköpostit.. Ylläri ei ollut vieläkään vastattu.. Ei muutakun takas Perun puolelle rajojen yli ja Punoon JA TAAS luettiin jännityksessä meilit. HUH, mun koe päivää ei oo siirretty. Se oli vaan joku automaattinen viesti, joka oli tullut myös mulle (kun mulla on se spessukoepäivä tulossa.) Sai taas vetää henkee! :D

Heippa La Paz!

Hei Titicaca!

...to be continued...